Ilmojen rotat ja muita kertomuksia

Portaat hämärään valoon laskeuduttuaan Harry huomasi olevansa tummien paksujen verhojen saartamana. Tällä kertaa portaita ei olut lokeroitu kuitenkaan muusta tilasta. Vaikutti siltä kuin alakerran yhtenäinen tila olisi pilkottu pienempien lokeroiden sokkeloksi kiskosta roikkuvilla tummilla kankailla.

Taskulampun kytkin löytyi lopulta erään kohokuvahahmon päästä. Harry ei tunnistanut lampun polttimoa, mutta siitä tuntui lähtevän kelmeä, lähes olematon valo, joka oli kuin vastakohta kattoon upotettujen himmeiden valaisimien punakeltaiselle hohteelle.

Edessä riippuvaan verhostoon osoitettua lampun valokeila paljasti muuten piirteettömän tekstiilin pinnasta mystillisten symbolien tasaisen rivistön. Jokainen verho näytti taskulampulla valaistuna kuin sanskriitiksi kirjoitetun kirjan sivulta. Oliko jokaisessa sama teksti vai kertoiko verhon pinta jotakin siitä mitä sen takaa löytyisi?

Vapisevin sormin Harry kosketti lähintä verhoa. Sen pinta oli melko kylmä. Symbolit saattoi nähdä, mutta niitä ei voinut tuntea. Sitten Harry säpsähti. Oli kuin joku olisi koskettanut takaisin, verhojen toiselta puolelta. Kosketus oli ensin pehmeä ja hellä, mutta sitten tuntui kuin joku olisi koittanut tarttua hänen käteensä ja riuhtaista hänet toiselle puolelle. Kuin vanki, joka kaappaa liian lähelle sellin kaltereita uskaltautuneen vartijan luokseen.

Harry astui kavahtaen kauemmas verhosta, peruuttaen kohti portaita. Peili oli kenties jossakin täällä, verhojen sokkelossa, eikä sen etsiminen olisi kovin mukavaa. Hetken mielijohteesta hän rikkoi hiljaisuuden—ensimmäistä kertaa taloon astuttuaan—ja puhui.

—Onko täällä ketään?
Vastaukseksi hän sai epämääräisesti värisevien luihin ja ytimiin tunkeutuvien viettelevien, vihaisten, tuskaisten ja kauhistuneiden kuiskausten ryöpyn! Harry ei halunnut astua tähän paikkaan missään nimessä koskaan uudelleen, joten hän päätti työntää pelkosna svummalle ja ryhtyä toimeen.

Askeleensa Harry suuntasi verhojen muodostamassa sokkelossa suuntaan josta hän oli kuullut vähiten vastauksia. Hetken käveltyään hän totesi, ettei pystyisi järkiperustein valitsemaan kohtaa, josta aloittaisi etsintänsä. Lampun valossa sumbolien seassa oli näkyvissä muutamia kuvioita, vähemmän uhkaavan oloinen kehämäinen piirros tuntui riittävän mielyttävältä. Harry raotti verhoa ja kulki sen läpi.

Tila johon Harry päätyi oli noin kolmen neliömetrin kokoinen. Se oli muuten tyhjä, mutta lattian keskellä oli jostakin valkeasta aineesta tehty ympyrä. Kenties suolaa? Harryä kylmäsi, vaikka hänellä oli vielä päällysvaatteet yllään. Hänen hengityksensä höyrysi. Kuvottava ahdistava olo valtasi Harryn ja hän alkoi osoitella lampulla kiireesti ympärilleen etsien jotakin miellyttävä merkkiä tilaan rajaavista verhoista. Pyörittyään ympäri hän menetti uuntaviastonsa eik ollut enää varma mistä oli tullut sisään. Hoippuen, varoen rikkomasta valkeaa ympyrää hän syöksyi suin päin verhojen läpi.

Harry rojahti suin oäin lattialle ja kun verhot liukuivat hänen kasvoiltaan hän huomasi makaavansa pienellä pyöreällä korokkeella istuvan hahmon edessä. Kömpiessään kontalleen taskulampun valokeila osui tämän kasvoihin paljastaen kyyryselkäisen muumion tunkkaiset kasvot ja yhteenommellut silmäluomet. Harry koitti kerätä itsensä tässä tunkkaisessa kalmantuoksuisessa tilassa. Muumio tuntui hohtavan heikosti. Harry nousi pelokkaana ja varovasti seisomaan. Muumio vaikutti liikahtavan. Silmien ja leikkisän valon harhaa tai ei hän perutti pikaisesti verhojen läpi uuteen suuntaan.

Koputusta muistuttava naksahtelu täytti äänimaiseman. Se ei onneksi muistuttanut samanlaista koputtelua kuin mikä piinasi häntä suljettujen ovien takaa. Keskellä verhojen rajaamaa tilaa oli ajopuun näköiseen pylvääseen kiinnitettynä kello. Tai oikeastaan kellotaulu ja sen koneistoa: rattaita ja pieniä luukkuja. Harry tuijotti kelloa hypnoottisena ja havahtui vasta huomastessaan sen ainoan viisarin liikahtavan … taaksepäin. Palattuaan tähän hetkeen hän suuntasi taskulamppunsa eri verhoseinämiin. Oli tunnistavinaan yhdessä verhossa muumion hahmon, kääntyi ja etsi muista verhoista mahdollista kuvaa.

Eräs kuvio oli kuin muinaisesta Egyptin hieroglyfeistä. Portti, jonka molemmilla puolin seisoi hahmo—vai oliko kyseessä peili? Hahmot olivat kovin erilaiset, mutta Harry päätti yrittää. Hän raotti verhoa ja kurkisti toiseen tilaan. Huoneen reunalla oli lasivitriini jonka päälle oli vedetty verho… tai huppu.

Harry lähestyi vitriiniä ja liikutti huppuasti varovasti taskulampun perällä sivummalle. Vitriinin tausta- ja etulasin välissä roikkui kirkas, kiiltävä, kolmesta kellertävästä metallinpalasta koostuva jokseenkin neliskanttinen reunoiltaan hieman epäsäännöllinen pinta. Peili. Hän sysäsi hupun kokonaan sivuun ja tuijotti omaa kuvaansa. Tämän taakse alkoi tiivistyä jokin hahmo…

Ei, vilkaistessaan hätäisesti taakseen Harry ei nähnyt mitään tai ketään, edes taskulampun valossa. Hän käänsi kasvonsa takaisin, kohti peiliä ja nyt sieltä tuijottivat vieraat, irvokkaast kasvot. Kasvoja, ja peilistä näkyvää vartaloa ei peittänyt iho, vaan iljettävä säikeisen lihasten massa. Se seurasi ensin Harryn liikkeitä, mutta alkoi pian toimia omavaltaisesti, tarraten Harrya yllättäen molemmilla käsillään kurkkuun! Hätääntynyt Harry koetti ensiin rimpuilla irti, mutta alkoi tehostaa pian yrityksiään huitomalla painavalla lampullaan. Iskut osuivat rusahtaen ihottomiin käsivarsiin, kasvoihin, rikkoivat vitriinin etulasin ja painoivat kumahtaen lommon peiliin. Olento päästi irti ja Harry veti salamana hupun takaisin peilin päälle saaden samalla vasemman kätensä sormet täyteen pieniä viiltoja ja erilaisia sirpaleita rikkinäisestä lasista…

Sormia kivisti kun Harry työnsi kätensä housujen vasempaan taskuun tavoitellen pientä isotädin antamaa lasipulloa. Hän sai lasipullon esiin, katseli sen raskasta nestettä ja huomasi että peilin huppu ei pidättelisi tuota raivokasta olentoa enää pitkään. Pullolla pitäisi kaiketi tehdä jotain, mutta mitä. Heittää tuota kauhistuttava kummajaista? Rikkoa peiliin? Harry hätääntyi ja huomasi samalla kelmeän, laihan käden työntyvän viereisestä verhojen rajaamasta tilasta…

Harry nosti pelästyneenä taskulampun isku-asentoon, mutta jokin pidätteli hänetä vielä muumion silmättömien kasvojen ilmestyessä verhojen raosta. Muumion kasvot kääntyivät häntä kohti ja sen suu aukesi, kurkusta kuului pulputtava, tuskin puhetta muistuttava ääni.

—Avaa korkki, senkin typerys!

Ääni ei ollut edes mitenkään inhimillinen, mutta hän tajusi puhujan olevan tätinsä. Taskulampun kainaloonsa tunkien Harry haparoi molemmilla käsillään lasipulloa ja ponnisteli hikisillä, verisillä sormillaan saadakseen sen auki. Samalla hetkellä kun korkki viimein aukesi muumio liikahti kömpelösti vetäen raivoisasti heilahtelevan hupun peilin edesä.

Ihoton hahmo hyökkäsi jälleen, raivoisasti, astui kokonaan ulos peilistä tähän todellisuuteen. Tarttui Harryä niskasta, takaraivosta, upotti hampaansa tämän kasvoihin. Samalla kuitenkin pullo Harryn käsissä alkoi vapista, se tuntu kuumenevan ja mädästä lihasta koostuva hahmo alkoi kirkua. Sen raajat repesivät irti yksitellen, muuttuen tummanpunaiseksi tomuksi ja imeytyivät pulloon kammottavalla voimalla. Pian piinaaja oli kadonnut ja pullon aiemmin kirkas neste oli nyt sameaa ja kuumaa. Harryn taskussa poltti. Hän veti kauhistuen oikealla kädellään sieltä esiin lompakon. Se savusi kitkerästi, mutta kytevä ihmisnahka ei ollut aivan niin polttavan kuumaa kuin hän oli pelännyt.

Lompakko putosi latialle ja Harry alko polkea sitä saappaan kannallaan tulipalon estämiseksi. Hyökkäyksen yhteydessä maahan kaatunut muumio vääntäytyi suunnaten kasvonsa Harryyn ja pulputti jälleen.

—Korkki kiinni ja painu yläkertaan!

Harry juoksi verhojen läpi lähes summittain, kiertäen pullon korkkia kiinni verisillä ja palaneilla käsillään. Pääsi lopulta verhojen muodostamaan käytävään, portaille, ylös…

Aurinko oli jo noussut ja punertavasta pimydestä valossa kylpevään olohuoneeseen kompuroivan Harryn silmiä kirvelsi. Hän oli viettänyt verhosokkelossa enemmän aikaa kuin oli kuvitellut. Olohuoneen kokolattiamatolla Harry makasi toisen pitkän rupeaman, toipuen pitkän ja raastavan yön aiheuttamasta uupumuksesta.

Harry palasi isotätinsä taloon tämän jälkeen vain kerran. Sairaalasta oli kerrottu Synnöven miltei menehtyneen tuona merkillisenä yönä. Tämän tila oli romahtanut yllättäen eikä mitkään elvytystoimet olleet tehonneet. Lääkärit olivat toteamassa Synnöveä jo kuolleeksi kun tämä palasi yllättäen tajuihinsa, uupuneena, syljeskellen, pahaa makua suussaan valitellen.

Tapaaminen oli jännittyneen jäykkä ja muodollinen. Kumpikaan ei tuntunut tietävän mitä sanoa ja miten suhtautua tähän kokemukseen. Olohuoneessa sohvien takan oli useampien verhojen rivistö. Takassa paloi suitsukkeentuoksuinen tuli ja ulkona näkyi kimmeltävä keväthanki. Synnöve ja Harry vaihtoivat muodollisia kohteliaisuuksia. Harry tarjosi Synnövelle vaivan palkaksi suklaarasian—niinkuin tämä paremman puutteessa sanoi—ja piti ajatusta moisesta lahjuksesta itsekin niin typeränä että olisi mielellään vajonnut maan alle, ellei olisi muistanut mitä alakerrassa olisi odottanut.

Lähtiessään kääntyessän takaisin ulko-ovelle Synnöve-tädin saattamana hän huomasi kirjahyllyn lasikupujen lisääntyneen yhdellä vitriinillä, joka sulki sisäänsä pienen pullon. Pullon sameaa punertavaa nestettä ja tuhkaa.

LOPPU

Nyt Harry seisoi isotätinsä talon luona, suuren raollaan olevan tammioven edessä. Oli hiljaista ja pieniä kevyitä lumihiutaleita leijui harvakseltaan lyijynharmaalta taivaalta. Harry veti avaimen ovesta ja kuunteli miten lukon hiljainen helähdys kaikui sisällä.

Talon sijainti hieman syrjässä, meren rannalla oli erinomainen. Uusi, nykyaikainen rakennus, vailla historiaa, vailla levottomia henkiä… sopii erinomaisesti meediolle. Tai ainakin vailla muuta kuin itse tuotettua historiaa tai sinne itse istutettuja levottomia sieuja. Harry ajatteli Synnöven varoitusta. Mitä muuta, kuin sen synkän voiman joka oli piinannut häntä jo yli vuoden ajan, hän voisi talossa herättää?

Astuessaan eteiseen Harry tunsi yllättäen tuulenvireen niskassaan. Eteisen raskaat tummat verhot heilahtivat. Hän veti rutiininomaisesti painavan tammisen oven takanaan kiinni ja varmisti sen menevän lukkoon.

Isotädin talo oli rakennettu kalliolle, rinteeseen. Suuri avara olohuone kulki talon läpi haukaten valtaosan ensimmäisen kerroksen pohjapinta-alasta. Ulkoseinä oli lähes pelkkää ikkunaa, mutta sen saattoi peittää tehokkaasti paksuilla tummilla verhoilla, jotka liukuivat tarvittaessa pitkiä kiskoja pitkin olohuoneen päätyseinää peittämästä. Nyt ikkunat olivat verhoitta. Lumesta heijastuva kaupungin valojen kajastus tunki sisään suurista ikkunoista lähes vapaasti.

Harry katseli ympärilleen, hitaasti liikkuen, äkkinäisiä liikkeitä välttäen. Olohuoneen etuosaan oli ryhmitelty muutama tyylikäs sohva. Ovenpuoleisella seinällä oli valtava ja täysi kirjahylly, onka ylähyllyistä yksi oli täytetty erilaisin pienin lasikuvuin. Harry muisti miten hän oli tavaillut pienenä kirjahyllyn niteiden selkämyksien koukeroita ja miten häntä oli samalla varoitettu kiipeämästä ylös ja koskemasta näihin lasikupuihin. Jokaisen alla oli jokin pieni esine: rasia, petrimalja, kummallisen mallinen puunjuuri…

Kirjahyllyn ja sohvien välissä, perinteisen sohvapöydän paikalla oli avara tulisija, joka nyt hänen silmissään muistutti ennemmin uhrialttaria. Huone kurottui pitkälle matalan sohvan selkämyksen taakse. Koko tila vaikutti vielä paljon suuremmalta kuin mitä hän oli muistanut. Muutamia tuoleja ja katosta keskellä huonetta roikkuvaa verhoa lukuunottamatta tila sohvan takana oli tyhjä.

Harry palasi varovasti astellen eteiseen. Vaatenaulakon vieressä oli suuri peili. Sen leveää tummaa puukehystä kiersivät muinaiset, kreikkalaistyyliset kuviot. Ne vaikuttivat kuvaavan jonkinlaista vihkimys- tai siirtymäriittiä. Vaikka kehykset olivat vanhat oli peili selvästi uusi, eikä voinut olla Synnöven mainitsema kuparipeili.

Eteisestä talon päätyä kohti lähtevä käytävä oli olohuoneen suuntainen ja sen erotti tästä suuresta tilasta jykevä seinä, jonka tehtävänä oli ilmeisesti kannatella suuri osa katon painosta. Olohuoneesta poispäin käytävn varrella aukeni oviaukkoja vaatehuoneeseen, kylpyhuoneeseen, pieneen varastohuoneeseen, keittiöön, jonka kohdalla paksun seinän puhkaisi toinen oviaukko olohuoneeseen…

Missään ei näkynyt kuparipeiliä, mutta Harry huomasi seikan, johon ei ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota lapsena. Isotädin talon oviaukoissa ei ollut lainkaan ovia. Jokainen oviaukko oli peitettävissä paksulla verholla joka toimitti oven virkaa. Ainoastaan jykevä tamminen ulko-ovi poikkesi tästä kaavasta.

Tutkiessaan käytävän päässä olevan viimeisen huoneen—Synnöve-tädin makuuhuoneen—Harry tunsi olonsa kovin orvoksi. Liikkuessaan tilasta toiseen hän oli tottunut sulkemaan visusti ovet takanaan. Kulkuessaan verhoin peitetyistä oviaukoista tuntui kuin tuo kerran vilahdukselta nähty utuinen, epämääräinen, raivokas olento etääntyisi hänestä hieman, vain odottaakseen verhon takana entistä vaativampana. Olivatko verhot sattumaa vai liittyivätkö ne oleellisesti isotädin talon ja elämäntavan aavemaiseen tunnelmaan?

Kuparipeiliä ei löytynyt mistään. Kävellessään kokolattiamatolla Harry kuuli ikäänkuin laahaavia askeleita takanaan. Houkutus paeta käytävältä johonkin verholla erotettuun huoneeseen ja jäädä sinne vainoojan välttämiseksi oli suuri. Sitten hän muisti olohuoneen keskellä olevan verhon. Sitten hän muisti kellarin, tai oikeastaan alemman kerroksen. Lapsena hän oli nähnyt isotätinsä katoavan joskus siellä verhojen taakse … toisinaan verhoja oli ollut enemmänkin.

Olohuoneeseen harppoessaan Harry huomasi katossa verhokiskot, ei vain ikkunoiden edessä. Verhokiskoja risteili halki katon, suuri olohuone oli siis jaettavissa tarpeen vaatiessa pienempiin ja pienempiin lokeroihin noilla paksuilla pehmeillä verhoilla. Hän kiersi huoneen keskellä nyt roikkuvan verhon taakse. Se paljastui suorakaiteen muotoiseksi, muusta huoneesta katosta lattiaan ulottuvalla verholla rajatuksi alueeksi.

Harry kuljetti kättään kevyesti kankaalla kävellessään verhopylvään ympäri. Yhdessä kohdassa hänen sormensa tapasivat sauman. Kohdan jossa verhon reunat yhtyivät ja jota saattoi raottaa varovasi kurkistaakseen tämän piilotetun tilan sisään… Hämärässä näkyi lattiassa oleva, vastaava suorakaiteen muotoinen porrasaukko. Alas vievien rappujen pohjalta kajasti heikko, kammottavan punertava valo. Aukon reunalla, rappujen vieressä oli kookas, pitkävartinen, painava taskulamppu, jonka ikää tai valmistusmateriaalia oli mahdotonta arvailla.

Harry tarttui taskulamppuun ja tunnusti sen pinnassa olevat kupariset kohokuviot samanlaisiksi siirtymäriittiä kuvaaviksi hahmoksi jotka kiersivät eteisen peiliä, josta hän oli tuijottanut itseään hyvän tovin. Hänen olisi nyt astuttava portaita alas, sirryttävä tuntemattomaan jos hän halusi löytää kuparipeilin ja selvitä vainoojastaan…

Samalla kun ambulanssi oli kiidättänyt Synnöve-tätiä sairaalaan olivat Harryn sukulaiset estelleet häntä tekemästä lähtöä tapaturma-asemalle tätä katsomaan. Pikkuserkku oli mennyt tädin mukana ambulanssissa ja tämän miehen sisko perässä taksilla. Punakka, lyhyt, kaljuuntuva pikkuserkun mies oli suu vaahdossa koittanut puhua Harryä ympäri ja pidätellä tätä. Olihan täti selvästi saanut kohtauksen juuri Harryn nähdessään.

Sitä suurempi oli ollut yllätys pikkuserkun miehen lukaalissa, kun puhelimitse ilmoittivat toipuvan Synnöven haluavan tavata juuri Harryn eikä muita. Pikkuserkun mies oli varmemmaksi vakuudeksi lähtenyt kyyditsemään Harryä autollaan. Sairaalassa kuitenkin vuoteessa makaava Synnöve oli tiukasti komentanut muut pois.

Hitaasti hengittävä Synnöve oli katsonut tiukasti Harryyn, aikonut sanoa jotain mutta oli havahtunut yllättäen kuin transsiin.

— Sinulla on se, joka on minusta!
Synnöve puhui matalalla äänellä ja kurotti käsiään kohti Harrya ja oli vähällä nousta.

Hoitaja oli rientäny paikalle ja Synnöveen oli pistetty lääkärin ohjeistuksella maidonvalkoista, sameaa nestettä suurella ruiskulla. Isotäti oli rauhoittunut mutta pysynyt ilmeisen suuresta annoksesta huolimatta tolkuissaan.

— Harry! Mitä olet mennyt tekemään kun olet saanut seuraksesi tuon ahnaan varjon? Mitä sellaista omistat mikä ei kuulu sinulle?
— Mi… minä en todellakaan tiedä. Osaan vain sanoa että mystilliset koputukset ovat vainonneet minua jo pitkään. Aina sulkiessani oven kuulu kuin siihen koputettaisiin, varsinkin—tai oikeastaan ainoastaan jos sen taakse jää huone tyhjäksi…
— Se on nytkin kanssasi, vaikken voi nähdä sitä … mutta tunnen sen. Ja jos se on mukanasi, niin se on joko kiinnittynyt sinuun tai johonkin, mitä kannat mukanasi. Äkkiä, kerro mistä olet hankkinut tavarat joita sinulla on. Tyhjennä taskusi!

Ja muuten yleensä niin rauhallinen Synnöve oli tutkinut kiireellä kaiken mitä Harryllä oli päällään ja mukanaan. Solmiosta sukkiin. Taskussaan olevat tavarat oli Synnöve pyytänyt laskemaan vuoteensa reunalle. Kun Harry oli nostanut esiin patinoituneen lompakkonsa vanha isotäti oli värähtänyt.

— Tuo … tuo lompakko, mistä se on peräisin? Mistä olet saanut sen?
— Tämä … ostin sen muutama aika sitten kirpputorilta. Eräs ulkolaisittain puhunut mies möi äitivainaansa perintökaluja. Tarjolla oli kaikenlaisia kummia esineitä täti—olisit varmasti pitänyt niistä antimista. Kovasti koitti kaupata minulle kristallein koristettuja kynttilänjalkoja. Väitti kultasiksi, mutta tuksin… ja hintakin oli liian kova. Halusin kuitenkin auttaa mies parkaa joten ostin siltä tämän…

Synnöve oli ojentanut hauraan sormensa kohti lompakkoa, sipaissut sen pintaa…

— Tiedätkö Harry mikä tämä on? Mistä se on tehty? Tämä nahka … tämä nahka on ihmistä!

Harry oli tuntenut olonsa pahoinvoivaksi. Hänen oli tehnyt mieli paiskata mokoma menemään, mutta siihen koskeminen ei ollut tuntunut enää niin hyvältä idealta.

— Poimi se käteesi! Katso sen sisälle! Kerro minkälaisia merkkejä siellä näet?

Harry oli poiminut lompakkonsa epäröiden, avannut sen ja tarkastellut sen sisäpintaa käännellen sitä sairashuoneen himmeää valoa vasten ja lopulta hipaissut sen kohoumia ja uurteita etusormellaan.

— Toden totta, näitä en ole pannut merkille aiemmin. Vähän kuin kaunokirjoitusta, mutta en oikein saa selvää mitä kieltä se on, tai ehkä edes mitä nämä kaikki kirjaimet ovat. Ihan kuin ne ilmestyisivät näkyviin vasta hetken tarkastelun perästä?
— Epäilen että se on taikakalu, jolla jonkun onnekkaan tai vauraan henkilön rikkaudet tai kauppaonni on siirretty toiselle, varmaankin kauan sitten… Prosessin on täytynyt olla tuskallinen. Yleensä noihin liittyy nylkeminen elävältä, useim pahempaakin… Nyt sinä olet kuitenkin sen omistaja. Vauraudenkin taikaa on ehkä vielä jäljellä, mutta kirous seuraa sinua tuon kalun mukana varmasti. Sielunsa tähän talismaaniin menettänyt, kuka tämä ikinä lienee ollutkaan, tulee vaatimaan sinulta sen mikä häneltä on riistetty, korkojen kera! Enää ei auta vaikka heittäisit mokoman menemän, jos näet kirjoituksen sen sisällä niin on tämä pahantahtoinen olento saamassa pian otteen sinusta. Nyt ei auta muu kuin lähteä kiiruusti minun luokseni!

Mutta lääkärit eivät (ainakaan äskeisen kuultuaan!) olleet valmiita laskea Synnöveä pois tarkkailusta ja aivan totta hänkin oli huomannut jalkojensa kantavan huonosti illan koettelemusten jälkeen. Isotäti oli halunnut Harryn kuitenkin toimivan nopeasti…

— Sinä, mene asunnolleni. Muistathan miten tapasit pienenä poikana viihtyä siellä? Tässä avaimeni… Sinun on liikuttava siellä hyvin varoen, varsinkin tuo varjo seuranasi. Etsi suuri kuparinen kolmesta osasta koostuva peili, vain sitä kautta voit kohdata tuon hrviön tasaveroisena. Ja ota mukaan vielä tämä…

Synnöve oli työntänyt Harryn kouraan pienen kirkkaan pullon jonka sisällä oli jotakin kirkasta, hyvin raskasta nestettä.

— Varo kuitenkin samalla herättämstä mitään muuta…

Ilmeisesti valkean maitomaisen lääkkeen vaikutus oli alkanut viimein tehota odotetulla tavalla, sillä Synnöve oli käynyt tokkuraiseksi ja mumissut, kuin puhunut jollakin toisella kielellä, välillä kuin kirouksia lausuen. Harryn koittaessa kysyä vielä tarkentava tietoja lääkärien ja hoitajien jo hätistellessä tätä lähtemään oli isotäti saanut suustaan vain koputusta muistuttavaa kielen naksuttelua kitalakea vasten.

Sitten Harry oli alkanut sulkea ovia uudelleen. Tähän oli vaikuttanut erään tiistai-illan kokemus. Tullessaan työpaikan WC:stä astuessaan eriön pieneen aulaan, oli hänen sulkemansa kevyt ovi lennähtänyt auki koputuksen voimasta. (Ovi oli kuuluisa huonosta, toisinaan jumittuvasta lukostaan, ja sen saattoi toisinaan vetää auki kahvasta painamatta). Ohikiitävän hetken verran raottuvan oven takaa oli tuntunut paljastuvan tumma, pahaenteinen varjo ja valaistu eriö oli vaikuttanut imevän kaiken valon ja järjen sisäänsä. Tuo synkkä epämääräinen näky oli puistattanut Harryä pitkään, seuraavan yön hän oli nukkunut katkonaisesti, asunto täysin valaistuna.

Tämän jälkeen Harry oli sulkenut visusti kaikki ovet perässään. Vielä kolkutteluakin enemmän häntä oli alkanut vaivata ajatus tuosta näkemästään synkästä olemuksesta ja koputtelun uhallakin hän oli halunnut varmistaa, että ei joutuisi kohtaamaan sitä uudelleen.

Mystinen kolkuttelu oli toistunut lähes päivittäin. Joskus raivokkaampana, joskus miltei huomaamattoman vaimeana. Toisinaan jos Harry ei ollut pysähtynyt tai tuntunut reagoivan pehmeämpään koputukseen sitä oli seurannut mielipuolinen takomisen ryöppy. Usein koputus oli taas toistunut epäinhimillisellä tavalla aivan välittömästi oven sulkeuduttua. Koputukset tuntuivat kuitenkin niin epäinhimillisen karmivilta, että Harry ei ollut ehtinyt tottua niihin. Kunnes kesällä koputus oli loppunut aivan yllättäen.

Jostain syystä säiden lämmettyä Harry ei enää kuullut koputuksia kuin aivan satunnaisesti. Hänen olonsa oli paljon kevyempi, vaikka rahat eivät tuntuneet riittävänkään entiseen tapaan. Koputtelu oli tuntunut melko kaukaiselta—naurettavaltakin ajatukselta, kunnes taas koputus oli murtanut hljaisuuden.

Syksyn lähestyessä ovien kolkuttelu oli alkanut uudelleen. Terävämpänä. Vaativampana. Joskus Harry oli luullut nähneensä vilahduksen tummasta varjosta jo sulkiessaan ovea ennen kuin oli kuullut koputuksen. Joskus hän oli miettinyt missä vaiheessa varjo saapui samaan tilaan hänen kanssaan…

Kun viime viikolla Harry oli saanut kutsun kaupungissa asuvien sukulaistensa pikkujouluillalliselle hän oli nähnyt sen tilaisuutena tavata isotätiään Synnöveä. Muihin etäsiin kaupunkisukulaisiinsa Harry ei ollut pitänyt koskaan liiemmin yhteyttä, mutta penenä hän oli vieraillut useammankin kerran isotätinsä talolla. Isotädin kivinen, moderni koti kaupungin paremmalla alueella oli ollut hänestä aina kiinnostava. Se oli täynnä erilaisia kummallisia, eksoottisia esineitä, kirjoja, ja huoneiden tumma kalustus ja paksut lasisia seiniä peittämään vedettävissä olevat verhot kiehtoivat hänen mieltään loputtomasti.

Hän muisti kuulleensa aikuisten keskusteluja ja kauhistelua siitä miten tämä silloin viehettävä, siistin mutta mystisen etäisen oloinen nainen oli huhujen mukaan toiminut meediona. Pahat kielet väittivät hänen ansainneen vaurautensa ennustamalla kaupungin silmää tekeville tai jopa kiroamalla näiden vastustajia. Harry ei näistä puheista liiemmin piitannut, mutta aikusiet olivat yksissä tuumin päättäneet, että nuorella poalla ei olisi siihen taloon enää asiaa.

Pikkujouluillalliselle Harry oli saapunut pikkuserkkunsa miehen kotiin vähän myöhässä, kengät lumisina hangessa kompastelusta. Hän oli astunut eteisessä olohuoneen ovelle paukutellen liikoja lumia jaloistaan tervehtiäkseen jo paikalle ehtineitä. Silloin hän oli nähnyt nojatuolissaan istuneen isotätinsä silmien laajenevan, ensin ihmetyksestä, sitten kauhusta. Tämä oli noussut seisomaan samalla Harrya kohti sormellaan osoittaen ja kaatunut tajuttomana olohuoneen aidolle persialaismatolle!

Harry seisoi suuren raollaan olevan tammioven edessä ja mietti hetkeä jolloin oli kokenut sen esimmäisen kerran. Tapauksesta oli jo reilusti yli vuosi. Hän asui erään vanhan jykevän kerrostalon pohjakerroksessa—melkein kellarissa—entisessä talonmiehen asunnossa. Asunto ja sen sijainti kuvasikin hyvin niitä aikoja kun talonmiehiä vielä oli. Suunnaton talokolossi tuntui lepäävän raskaana rappujen välissä olevan asunnon harteilla.

Eräänä aamuna töihin lähtiessään Harry oli sulkenut kotiovensa ja kuullut miten sihen koputettiin hiljaa, mutta selvästi oven sisäpuolelta. Oven takaa, tyhjästä asunnosta, ei löytynyt kuitenkaan ketään. Ei tietenkään sillä hänhän asui yksin. (Nyt jälkeenpäin mietitytti oliko koputusta kuulunut kuitenkin jo joskus aiemmin?)

Kaikkeahan aina sattuu, eikä Harry ollut jäänyt miettimään tapausta sen kummemmin. Hän kuittasi tapauksen kuuloharhana. Viikon kuluttua sama kuitenkin toistui. Tällä kertaa illalla, kaupungille lähtiessään, Harry oli paiskannut ovensa kiinni (ehkä tavallista lujemmin) samalla kun astui jo käytävällä eteenpäin… kun hän kuuli taas pehmeän mutta selvän koputuksen. Oven sisäpuolelta. Tyhjästä asunnostaan.

Harry oli pysähtynyt käytävään kuunnellakseen toistuisiko koputus. Hetken empimsen jälkeen oli astunut varovasti oven luo, painanut korvansa sitä vasten ja kuullut vielä hyvin vaimean, pehmeän koputuksen. Hän oli työntänyt avaimensa hyvin varovasti lukkoon ja avannut oven hitaasti ja pelokkaasti… mutta sen takana ei näkynyt ketään. Hän oli myöhästynyt tapaamisestaan pengottuaan kotinsa läpikotaisin löytämättä mitään, mikä olisi saattanut tavalla tai toisella aiheuttaa koputuksen.

Seuraavien päivien aikana koputus oli toistunut useammin. Ensiksi Harry oli ajatellut jonkin ovessa roikkuvan kolahtelevan ovea suljettaessa sitä vasten (vaikka eihän siinä mikään roikkunut). Koputus oli kuitenkin käynyt pian niin selväksi, voimakkaaksi ja rytmikkääksi, että Harry oli hyljännyt ajatuksen moisesta kolahtelun syystä.

Hän oli kokeillut erilaisia tapoja oven sulkemiseen. Toisinaan hän oli sulkenut oven hyvin hiljaa, toisinaan nopeasti tai kovaa. Ja juuri kun hän oli olevinaan keksinyt säännönmukaisuuden oli koputus kuulunutkin sen vastaisesti. Ainoa mikä oli pitänyt paikkansa oli se, että koputus kuului kun hän oli lähdössä kotoaan ulos. Ei ikinä sisälle tultaessa.

Voimistuva ja nyt lähes jokaisella oven sulkemisella kuuluva koputtelu oli alkanut äityä varsinaiseksi takomiseksi.

Ensimmäisen kerran Harry jätti asuntonsa oven lukitsematta lähtiessään kaupungille myöhään yöllä. Hän pelkäsi että nämä luulisivat häntä yhtä kaheliksi kuin sitä 4. kerroksen sosiaalihuollon vuokra-asunnossa asuvaa skitsofreenokkoa. Sen jälkeen takomiseen kyllästynyt Harry oli alkanut jättää ovensa lukitsematta päivisinkin. Hän oli työntänyt sen miltei kiinni mutta oli samalla varonut visusti painamista ovea niin, että ovi olisi naksahtanut lukkoon.

Pian tämän jälkeen oli tapahtunut muutos. Koputtelu, jonka Harry oli oppinut yhdistämään kotioveensa, oli alkanut kuulua muistakin ovista. Ensin hänen oman asuntonsa vessan ovesta (voitte kuvitella Harryn säikähdyksen kun raivokas paniikinomainen takominen oli kuulunut aivan odottamatta hänen sulkiessaan vessan ovelta!), sitten myös muualla. Missä vain sulkiessaan jonkin sellaisen tilan oven, josta poistui jättäen paikan tyhjäksi, saattoi olla odotettavissa koputusta tai jopa raivokasta takomista!

Yleensä ääni oli kuulunut Harryn ollessa yksin, mutta joskus harvoin koputtelua oli kuulunut myös muiden ollessa paikalla. Kerran hän oli tullut elokuviin mainosten jo alettua oli elokuvasalin tuulikaapin suljetun oven takaa kuulunut lyhyt sarja raivokasta pauketta—aivan kuin joku koittaisi murtaa oven paniikissa pästäkseen pois. Muu yleisö oli luullut Harryn piesseen ovea ja regoinut selvästi närkästyneenä. Tapaus oli ollut kiusallinen, mutta oli ainakin vakuuttanut tälle, että äänet eivät kuuluneet vain hänen päässään.

Harry oli alkanut vältellä tilanteta joissa joutuisi sulkemaan ovia, hän ei mielellään poistunut huoneesta viimeisenä tai optimoi liikkumistaan niin että ovia tarvtsi sulkea mahdollisimman vähän.

Aamuyöstä Aimo heräsi lokkien kirkunaan. Vaikka uudessa asunnossa oli erinomainen äänieristys, eivät ikkunat silti onnistuneet sulkemaan näitä epäinhimillisiä rääkäisyjä makuuhuoneen ulkopuolelle. Lokeista ei ollut kuulunut mitään aiemmin kun asuntoa oltiin käyty katsomassa. Linnut olivat tuntuneet olleen vaiti myös sisäkaton remontin aikana, vaikka tekemistä oli riittänyt yömyöhään. Nyt kuitenkin iltaa ja aamua halkoi sarja niin teräviä, suorastaan epäinhimillisiä huutoja, että nukkuminen oli vaikeaa. Aimo ei ollut odottanut lintujen lentelevän 11. kerroksen tasalla. Toisinaan hän saattoi kuitenkin nähdä ohilentävän linnun varjon vilahtavan varhaisen aamun valaisemissa paksuissa ikkunaverhoissa. Jossain vaiheessa lintujen riipivät huudot sekoittuivat levottomaan uneen. Uneen, jossa kiiluvasilmäinen lokki seisoi yllättäen Aimon rinnuksen päällä.

Hengittäminen oli vaikeaa. Liikkuminen oli jostain syystä mahdotonta. Aimo makasi kuin noiduttuna, kunnes juuri tukahtumisen hetkellä lokki alkoi verkkaisesti nokkia hänen kasvojaan. Aimo yritti huutaa herätäkseen, mutta hän ei kyennyt. Lopulta hengitys ja liikuntakyky katosivat ja nokkimisen pistävä kipu muuttui puutumisen pistelyksi hänen harteissaan.

Aimo heräsi tuskaisesta unesta, ennen herätyskellon soimista, äänekkäisiin kirkaisuihin. Oli kuin hän ei olisi nukkunut tuntiakaan. Hän avasi haparoiden parvekkeen oven ja astui selvittämän päätään raittiiseen ilmaan.

Viileä tuuli valeli Aimon kasvoja, kun hänen päänsä yli lehahti yllättäen valkea lintu ylemmältä parvekkeelta. Asunnonvälittäjä oli sanonut että useimmat talon ihmiset olivat hankkineet parvekelasit nimenomaan lintujen poissa pitämiseksi. Kun Aimo kurkotti parvekkeen kaidetta vasten saattoi hän huomata, että kymmenennen kerroksen jälkeen vain muutamassa asunnossa oli lasitettu parveke. Kenties linnut eivät normaalisti lentäneetkään näin korkealla?

Osallistuessaan ensimmäiseen taloyhtiön kokoukseensa Aimo otti lokkiongelman esille. Kai joku muukin oli tuskastunut niiden jatkuvaan kirkunaan?

—… onko muilla paksummat ikkunat vai minulla poikkeuksellisen herkkä uni? Eikä kyse ole pelkästään niistä huudoista. Saunassa käydessäni oli katolla—ihan siinä tuuletustasanteen verkkoseinän vieressä—oikein iso kasa lokkien ulosteita. Ei sellainen voi olla kovin hygieenistä! Ihmettelin mitä ne lokit täällä tekevät kun niille ei ole oikein mitään ruokaakaan, mutta sitten näin miten B-talon 4. kerroksessa eräs rouva tarjosi niille penteleille oikein juhla-aterian. Keittiön ikkunasta satoi leivänmurusten lisäksi ainakin kalanpäitä! Lisäksi keskiviikkona olin näkevinäni miten C-talon luona muutama lokki nokki hummeria! Hummeria—kuvitelkaa—kaikkea sitä ihmiset heittävätkin lokkien syötäväksi! Kokouksen puheenjohtaja tuijotti Aimoa.

—No kaipa joku meistäkin voisi sen katon siivota. Ja kalanpäistä voisi kenties huomauttaa… Siirtämättään katsettaan Aimosta puheenjohtaja—tämä kaljuuntuva valkopartainen herrasmies—heilautti laiskasti kättään pöydän toisella puolella istuvan silmälaispäisen suuntaan. Silmälasipää nyökkäsi hädin tuskin huomattavasti.

Aimo ei ollut kuitenkaan vielä lopettanut:

—Mutta millä niistä lokeista päästään eroon? Vastapäisen matalamman talon katolle näkyy lokki munineen muutaman munan, ja poikasiakin on kuoriutunut. Taisi lokkiäiti syöttää jälkikasvulleen rottaa tässä eilen. Jos niistä hankkiuduttaisiin eroon jo poikasina, niin seuraavana kesänä vitsaus ei olisi ehkä yhtä paha…

Aimon hermostunut puhe katkesi erään vanhemman rouvan ällistyneeseen, epäinhimilliseen huudahdukseen. Yhtiön hallituksen jäsenet tuijottivat häntä hiljaisuudessa, vakavasti, ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan. Puheenjohtaja lausui harkitsevalla äänellä kulmiensa alta:

—Kuulkaas, nuori mies. Lokit ovat rauhoitettuja. Ei niitä saa noin vain tappaa, varsinkaan poikasia. Jos pelkäätte, että joku niistä sattuisi vahingossa lentämään teidän parvekkeellenne, niin suosittelen teitä hankkimaan lasituksen.

—Ei minua parvekkeellelentely haittaakaan, vaan se, etten saa nukutuksi! Haluaisin… Mutta hallituksen puheenjohtajan uusi kädenheilautus katkaisi Aimon vuodatuksen. Hän tajusi että aihe oli tältä erää loppuunkäsitelty.

Aimo ei jaksanut uskoa yhtiön hallituksen pikaisiin toimenpiteisiin, vaan hän päätti ryhtyä ajamaan asiaa itsenäisesti.

Vierailu kaupungin rakennusvirastossa ei tuottanut tulosta. Siellä todettiin taloyhtiöiden huolehtivan alueensa tuholaisista (tosin erityisen räikeissä tapauksissa epähygieniaan voidaan puuttua pakkokeinoin). Haitallinen ruokinta saatettiin kuitenkin usein lukea mielenterveysongelmien piiriin. Uusi terveystarkastaja oli kuulemma kuitenkin jo puuttumassa läheisen torin jätekäytäntöihin, samoin kuin viereisen huvipuiston lokkitorjuntaan. Jospa se auttaisi?

Äitivainaansa tuttavien avulla Aimo onnistui lopulta vauhdittamaan viranomaiskäyntiä kalanpäitä tarjoilleen mummon ja C-talosta helposti paljastuneen rapumiehen luona. Aimoa kummeksutti kuulla, miten näiden asunnoissa oli ollut useita pakastimia ja kylmälaitteita, täynnä erilaisia meren herkkuja! Kylmälaiteet ja muutama akvaariokin oli poistettu asunnoista, ja ruokkiminen oli kielletty. Taloyhtiön sähkömiestä oli pyydetty purkamaan laitteiden vaatimat piirustuksiin kuulumattomat voimavirtasähkötyöt.

Minkään kaltaista syytä outoon käytökseensä eivät ruokkijat olleet kuulemma osanneet esittää, vaan tätä kysellessä olivat tuntuneet vaipuvan lopulta jonkinlaiseen psykoosiin…

Seuraavina aamuina Aimosta tuntui kuin lokit olisivat olleet tavallista hiljaisempia. Kenties hän olikin ylireagoinut? Uudessa asunnossa nukkuminen on joskus aluksi hieman stressaavaa. Lokinpoikasiakaan ei näkynyt vastapäisen talon katolla. Tosin niiden suojaväri sorakattoa vasten oli oikein hyvä, tai ne saattoivat olla katolla olevan varastokerroksen nurkan takana. Kaikki vaikutti kuitenkin aiempaa rauhallisemmalta.

Aimon lähtiessä töihin hissi pysähtyi 8. kerroksessa. Ovesta astui sisään vanhempi rouva, joka ehti pysäyttää epäileväisellä katseella Aimon ystävällisen hymyn.
—Te olette kaiketi se hmm… nuori herra joka on muuttanut 11. kerrokseen?


—Kyllä?


—Olen asunut talossa 20 vuotta, ja vain kolmasti joku on muuttanut kymmenennen kerroksen yläpuolelle… viimeksi se hyvätapainen nuori neiti noin vuosi sitten, mutta hän katosikin pian. Hämärissä olosuhteissa ja pian tilalle muutti se venäläinen…

Kävelytasanteelle avautuva hissin ovi katkaisi rouvan lauseen, ja astuessaan ulos ovesta hän tuijotti kulmiensa alta hissiä odottanutta kaljuuntuvaa silmälasipäistä shakkimestaria ja tuhahti samalla:
—… herrasmies!

Aimon avatessa ulko-ovea rouvalle tämä tokaisi vielä ohi kulkiessaan:
—Mutta kaipa teillä on syynne miksi juuri TE saitte sen asunnon.

Aimo ei ymmärtänyt saamaansa tympeää kohtelua. Oliko hänen kommenttinsa kokouksessa herättänyt noinkin paljon närää? Häntä mietitytti kuitenkin myös miten hän oli asunnon neliöhintaa arvioidessaan löytänyt toteutuneiden kauppojen hintatietojen joukosta vain alle 10. kerroksen hintoja. Asunto olikin ollut näihin verrattuna yllättävän halpa, ja miksipä ei—kuolleen naisen etäiset sukulaiset halusivat päästä perintökohteestaan eroon mahdollisimman nopeasti.

Palatessaan töistä Aimo sattui ala-aulaan odottamaan hissiä pyylevän naisen kanssa, jonka hän tunnisti 13. kerroksen Annaksi. Nainen ei vilkaissutkaan häneen päin, mutta astuessaan hissiin tämän kauppakassista putosi lattialle paperikäärö. Anna ei huomannut käärön putoamista ja Aimo poimi sen lattialta ojentaakseen ostoksen takaisin. Käärön reuna oli revennyt putoamisen voimasta paljastaen sisältään varsinaisen muikkuvuoren. Kassissa näytti näitä kääröjä olevan vielä reilusti lisää…

Hissin nytkähtäessä ylöspäin Anna nappasi paketin Aimon kädestä.
—Kalakukkoa. Siitä riittänee teillekkin, jos haluatte.

Äänensävystä oli kuitenkin pääteltävissä että savolaista perinneruoasta ei kannattaisi odottaa maistiaisia. Nainen poistui 13. kerroksessa ja Aimo huomasi unohtaneensa painaa oman kerroksensa nappia. Matka jatkui takaisin katutasolle, josta kyytiin nousi 6. kerroksen punatukkainen neiti.

—Ahaa, te olette siis huviajelulla? Näillä hisseillä on toisinaan oma tahtonsa.

—Eh, niinpä.

Pienen hyvin kiusaantuneen tauon jälkeen Aimo rohkaisi itsensä ja alkoi kysellä lokeista.
—Entä vaivaako niiden kirkuna teitä neiti?
—No … kai niiden huutoihin tottuu ajan myötä…

Punatukkainen vilkuili ympärilleen, aivan kuin joku olisi voinut kuulla hänen vastauksensa liikkuvassa hississä. Ovet avautuivat 6. kerroksen kohdalla ja neiti astui hämärästi valaistuun käytävään hymyillen Aimolle, ikään kuin ei tietäisi pitikö tähän suhtautua epäilevästi vai säälivästi.

Asunnossa lokkien kirkuna kuului taas viiltävänä. Ensin Aimo epäili että jokin ikkunoista oli jäänyt auki. Tarkastettuaan ne hän siirtyi parvekkeelle jolta kurkistamalla hän näki äitilokin syöttämässä poikasiaan vastapäisen talon katolla. Muu parvi säesti innokkaasti omilla huudoillaan ja pyrki pääsemään osallisiksi makupaloista joita äitilokki kantoi esiin.

Illalla tilanne tuntui rauhoittuneen. Aimo nautti auringonpaisteesta parvekkeellaan. Lokkeja ei näkynyt mailla halmeilla. Niidenkin piti kaiketi nukkua joskus.

Lokkeja ruokkiva mummo näkyi kunnioittaneen määräyksiä, eikä ollut tarjonnut linnuille juhla-ateriaa sitten kylmälaitetakavarikon. Kivetys näkyi olevan B-talon edustalta aivan siisti. Ruokkijan vastuuton käytös ärsytti silti Aimoa. Eikä suhtautumista helpottanut yhtään rouvan autopaikka: suoraan hissien oven kupeessa. Vaikka Aimolla ei ollut autoa vakituisessa käytössään juuri nyt, hän oli muuttaessaan tiedustellut autopaikkoja. Lähimmälle vapaalle vuokrapaikalle oli melkoinen kävelymatka.

Valkoinen lintu katkaisi Aimon ajatuksen. Poikasille tuotiin taas ruokaa. Tällä kertaa nokassa ei vaikuttanut roikkuvan rotta tai kala. Aimo valahti kalpeaksi ja kiirehti hakemaan sisältä setänsä tupaantulijaislahajaksi lähettämän kaukoputken. Syöviä poikasiaan vartioiva emolintu erottui vastapäisen talon katon kulmalla hyvin ja pian tämän läheltä saattoi huomata kaksi kattoa vasten naamioitunutta poikasta. Kauhukseen Aimo huomasi poikasten kiistelyn kohteena olevan makupalan: se todella näytti olevan sormi!

Hieman harkitsemattomasti Aimo palasi kiireesti sisälle hakemaan ilmapistoolia, jolla hän oli ampunut nuoruudessaan tarkkuutta. Katolle oli huomattavasti pidempi matka kuin millä etäisyydellä kilpataulut normaalisti olivat, mutta tarkoitus olikin vain hätistellä poikaset pois sormen luota niin että poliisi tai palokunta ehtisi tarkistaa asian ennen kuin linnut ehtisivät pistellä kammottavan herkun poskeensa.

Ensimmäinen laukaus pysäytti syömäpuuhat. Toinen laukaus oli ehtinyt tuskin osua kattoa peittävään ohueen sorakerrokseen, kun ilma oli yllättäen täynnä noita valkoisia lentäviä rottia. Lokit syöksähtelivät ampujan parveketta kohti äänekkästi kirkuen. Näytti siltä kuin niitä olisi ilmestynyt paikalle jatkuvasti enemmän ja enemmän. Aimo koitti hätistellä lokkeja pois kimpustaan huitomalla aseellaan. Välillä parveketta piirittävään lintumassaan tuntuikin repeävän jonkinlaisia aukkoja, kun sitten ovikello yllättäen soi. Kasvojaan käsivarsillaan suojaten aimo peruutti sisälle.

Oven takana seisoi sama herra jolle Aimo muisti 8. kerroksen rouvan tuhahtaneen aiemmin hissien luona.

—Kuulkaa, hyvä mies. Mitä luulette oikein tekevänne? Saimme valituksen jonka mukaan heilutte parvekkeellanne ase kädessänne ja ammuskelette mielivaltaisesti ympäriinsä!

Mies puhui hieman ulkolaisittain korostaen ja Aimo mietti miten nopeasti joku oli ehtinyt tehdä hänestä valituksen. Kenties se B-talon mummo halusi kostaa? Aimo yritti turhaan selittää nähneensä lokeilla sormen ja koittaneensa viivyttää syömistapahtumaa.

—Katsokaa että tämä on viimeinen kerta kun rikotte järjestyssääntöjä!

Silmälasipäinen mies kääntyi kannoillaan ja marssi vihaisesti kulman taakse hissejä kohti. Palatessaan olohuoneeseen Aimo kiitti onneaan että oli sulkenut parvekkeen oven sieltä poistuessaan. Parvekkeen kaiteella istui nyt muutama kymmen lokkia tuijottamassa Aimoa vihaisesti. Hänet valtasi jonkinlainen kammotuksen tunne, eikä parvekkeelle jääneen kaukoputken hakeminen olisi tullut mieleenkään. Makuhuoneen pesemättömästä ikkunasta ei kuitenkaan näkynyt aivan selvästi mitä lokinpojat nyt katolla söivät.

Roskapussi heilahteli kömpelönä Aimon kädessä tämän astuessaan rappukäytävään. Hän ei halunnut jättää asuntoonsa mitään, mikä saattaisi houkutella lokkeja. Aimo oli menossa kaupungille ja kuka tietää miten myöhään hän palaisi.

Käytävässä vilahti joku. Tai jotakin. Kulman takaa kuului kahinaa ja esiin astui tuo 14. kerroksen laiha, pitkänhuiskea, päälaeltaan kaljuuntunut, muuten harmaahapsinen mies. Sen lisäksi että tämän asukin kelmeä ja kuluneen oloinen iho ja lommollaan olevien poskien yläpuolella kiiluvat ulkonevat silmät vaikuttivat epäilyttäviltä oli Aimolla muitakin syitä suhtautua tähän laahustavaan ilmestykseen kummeksuen. Vaikka mies asui hintavassa kerroksessa (ja oli asunut siellä ilmeisen pitkään) tämä pukeutui ennemmin laitapuolen kulkijan tavoin. Lisäksi laiha harmaahapsi piti tapanaan tonkia taloyhtiön roskiksia. Aimolla ei ollut aavistustakaan siitä mitä tämä roskiksista etsi, vai tonkiko niitä vain tavan vuoksi. Roskisten sisältö oli kuitenkin miehen jäljiltä säännöllisesti täysin pengottu, roskapussit avattu ja niiden sisältö jaettu prikulleen tasan eri roska-astioiden kesken.

Aimo muisti roskapussissaan olevan rauhoittavien lääkkeiden paketin. Hän oli saanut pienen määrän bentsodiatsepiinejä työterveyslääkäriltään valitettuaan lokkiongelmasta ja huonosti nukutuista öistä. Aimo ei ollut koskaan ajatellut turvautuvansa niihin, mutta viimeaikaiset tapahtumat olivat ajaneet hänet hakemaan rauhoittavista apua nukahtamiseen ja lokkien kirkunan aiheuttamaan ahdistukseen. Ei niistä haittaakaan tuntunut olleen. Roskapussiin suljetussa lääkepaketissa oli hänen nimensä, eikä hän mitenkään halunnut että tuo laiha, pitkä, omituinen vanhus olisi roskia kaivaessaan löytänyt sen. Vaikka mies tuntui pysyttelevän omissa oloissaan oli hän varmasti ainakin puheväleissä muiden yläkerrosten asukkaiden kanssa. Aimo ajatteli olevansa jo tarpeeksi epäsuosiossa talon asukkaiden keskuudessa ilman, että hänen lääkityksestäänkin alettaisiin keskustella.

Harmaahapsi asteli Aimon ohitse pitkin, äkkinäisin, kahisevin askelin ja tuijotti tätä silmiään räpäyttämättä hymyillen. Aivan kuin Aimo olisi ollut pikkulapsi tai mies aivan muissa maailmoissa. Aimo nyökkäsi ja astelikin hissien ohi. Hän muisti nähneensä kauemman portaikon yhteydessä vanhan roskakuilun luukun. Jos roskakuilu olisi yhä käytössä roskapussi päätyisi lukittuun tilaan eikä harmaahapsen tongittavaksi talon päädyn roskikseen.

Kuilun pieni pyöreä metallinen luukku löytyi kaikuvan portaikon perältä. Aimo koitti ensin vetää luukun kahvasta, mutta se pysyi kiinni. Sytytettyään tuskastuneena valot hän huomasi kahvassa napin, jota painamalla luukun lukitus avautui. Tuuli ulisi kuilussa ja portaikon ilma imeytyi sen syövereihin nyt avoimesta luukusta. Roskakuilu oli siis käytössä, eikä edes haissut yhtä pahalta kuin jätekatoksen roska-astiat. Aimo survoi roskapussinsa kuiluun toivoen, että kuilun läpimitta olisi luukun aukkoa suurempi, ja että roskapussi ei jäisi jumiin kuilussa, vaikka se mahtui juuri ja juuri survomalla aukosta sisään. Olisi noloa jos kuilu tukkeutuisi ja sieltä löytyisi hänen nimellään varustettu lääkepaketti.

Roskasäkki putosi ilmanpaineen vauhdittamana ja Aimo kuuli miten se laskeutui pehmeästi, kaiketi muiden roskapussien päälle. Sulkiessaan luukun Aimo huomasi kädessään jotain punaista, visvaista nestettä. Kuilun luukun vieressä oleva kyltti kielsi selvästi muiden kuin pussiin sidottujen jätteiden heittämisen kuiluun. Nyt mitä ilmeisimmin joku oli tunkenut jauheliharasian kuiluun sellaisenaan ja lihasnesteet, veri oli liannut kuilun suuaukon. Samassa harmaahapsi astui portaikon ovesta sisään pelästyttäen Aimon pahanpäiväisesti. Pitkä vanha mies hymyili kuten aiemminkin ja asteli nyt Aimon ohi—aivan kuin tätä lainkaan huomaamatta—kierreportaisiin ja alkoi harppoa niitä ylös.

Aimo halusi nyt ulos talosta niin kiihkeästi että päätti jättää likaantuneen kätensäkin pesemättä. Odottaessaan hissiä hän pyyhki kämmenselästään punertavaa visvaa hermostuneena nenäliinallaan.

Yöllä Aimon palatessa baarista ei lokeista kuulunut katutasolle pihaustakaan. Voi olla, että hänen huomionsa oli kiinnittynyt enemmän vierellä kävelevään Riinaan. Aimo oli aikoinaan tutustunut tyttöön erään arkkitehtitoimiston vappujuhlissa ja tavannut häntä sittemmin vuosittain. Nyt he olivat törmänneet kaupungilla ja Aimo oli lokkiongelman varjolla kutsunut Riinan luokseen.

Aluksi parvekkeen kaiteella häämötti vain rivi epämääräisiä silhuetteja yötaivasta vasten. Kun Aimo sytytti olohuoneen valot paljastui pitkä rivi punaisena kiiluen tuijottavia silmäpareja. Riina katsoi lokkeja hämmästyneenä.

—Melko karmivaa! Ja tuossako ne ovat olleet päivästä asti?
—Kyllä, paitsi nyt niitä näyttää olevan jonkin verran aiempaa enemmän.
—Isäni oli melkoinen lintubongari nuorempana, ja olen melko varma että tuossa kaiteella on edustettuna kaikki kuusi Suomessa pesivää lokkilajia. Lisäksi tuossa on joitain muitakin lokkeja, esimerkiksi tuo jolla on rusehtavia pisteitä kaulallaan ja harmaa selkä taitaa olla Larus vegae, jota esiintyy mm. itäisessä Siperiassa.

Pian keskustelu kääntyi kuitenkin lokeista muualle ja Aimo ja Riina istuivat lähes sylikkäin. Juuri kun heidän huulensa olivat kohtaamaisillaan Riina kirkaisi äänekkäästi ja oli hypätä pystyyn.
—Tuo lokki! Se tuijottaa minua… ja sen nokassa…
Aimo käännähti katsomaan parvekkeen ikkunasta näkyvää lokkirivistöä, josta yksi suurikokoinen otus oli lennähtänyt uskaliaasti ikkunalaudalle asti. Välähdyksenomaisesti Aimo näki linnun nokassa silmän ennen kuin tämä herkkupala katosi lokin kitaan.

Ikkunalaudalla istuva suuri lokki aloitti lasiruudun rytmikkään koputtelun nokallaan. Riina ja Aimo hieraisivat silmiään epäuskoisina.

—Liian iso kalan silmäksi, varmaankin koiran tai kissan.

Riinan ääni värisi hänen puhuessaan samalla kun hän otti inhoten askeleen taaksepäin.

—Jos en tietäisi paremmin, niin näyttäisi siltä kuin ne koittaisivat pelotella sinua Aimo. Minua puistattaa, et kai pahastu jos lähden kotiini. En voisi kuvitella viettäväni hetkeäkään enempää aikaa noiden läheisyydessä!

Aimo tiesi että naisten hermot eivät ole kovin rautaiset eikä hennonut vaatia Riinaa jäämään. Ajatus yksinäisestä yöstä lokkivartio seuranaan ei tuntunut hänestäkään järin houkuttelevalta, varsinkin kun lintujen katse tuntui hänestä kovin karmivalta. Olisi siis turvallisinta, että seuralainen päästettäisiin lähtemään kotiin.

Aimo saattoi Riinan kohteliaasti raitiovaunupysäkille. Lokit seurasivat heitä etäältä ilmassa kaarrellen kunnes he olivat poistuneet korkeiden tornitalojen alueelta. Paluumatkalla linnut odottivat taas Aimoa tummien pilvien pimentämässä kesäyössä.

Noustessaan hissillä kohti kotikerrostaan Aimo tarkasteli oranssiin metallipintaan raaputeltuja kuvioita. Tavanomaisten herjojen ja kuvioiden seassa hänen huomionsa kiinnittyi kummalliseen raapustukseen, joka vaikutti outoudestaan huolimatta jotenkin tutulta. Hetken mielijohteesta hän painoi hissin hätäpysäytysnappulaa. Hissikori pysähtyi äkäisesti nytkähtäen ja Aimo saattoi tarkastella liukuoveen tehtyä merkkiä hetken hieman tarkemmin. Se oli kuin ympyrän sisään piirretty tyylitelty lintu, kenties lokki (vai kuvitteliko hän vain?), jonka päästä näytti lähtevän jonkinlaisia viivoja. Säteilyä? Hajuviivoja? Kenties joku muukin koki lokit ikäväksi seuraksi.

Hissi oli nähtävästi maalattu raapustusten peittämiseksi säännöllisin väliajoin, maalin alta saattoi erottaa heikkona vanhempien kirjoitusten uurteita. Hänestä näytti melkein siltä, kuin tämä outo merkki olisi piirretty joka maalauskerran jälkeen uudelleen. Ja nyt hän oli varma siitä että oli nähnyt merkin aiemminkin. Jos hän vain muistaisi missä… 

Hissi ovi avautui hämärään käytävään. Aimon astuessa tumman siniselle muovilattialle, joka tuntui päivälläkin imevän kaiken vähän valon itseensä, jokin liikahti hänen vieressään.

—Oliko teillä jokin hätänä?

Kysyjä oli eräs Aimon naapureista. Tämä oli ilmeisesti kuullut erinomaisesta äänieristyksestä huolimatta hissi pysähtyvän epätavallisesti ja tullut käytävään tarkkailemaan tilannetta.

—Hmm, nämä hissit, niillä on toisinaan oma tahtonsa.

Aimo lainasi punatukkaiselta neidiltä kuulemaansa selitystä, toivotti naapurilleen hyvää yötä ja käveli kohti asuntoaan. Samassa hän muisti missä oli nähnyt hissin merkin aiemmin. Rakennusviraston vinkistä Aimo oli käynyt tapaamassa kaupunginvaltuutettua, joka oli hoitanut innokkaasti kauppatorin lokkiongelmaa. Keinoiksi oli valittu ns. pehmeitä toimintatapoja jotka eivät vahingoittaisi rauhoitettuja lintuja. Langat ja nauhalta tuleva reviirikirkuna olivat kriitikkojen mukaan kuitenkin ennemmin pahentaneet ongelmaa. Valtuustossa oli muutamia, jotka olisivat käyttäneet paljon voimakkaampia keinoja—jos vain olisivat päässeet päättämään asiasta.

Hedelmättömästä tapaamisesta poistuessaan (“parempi elää niiden lokkien ystävänä kuin vihollisena”, muka) oli Aimo huomannut kaupunginvaltuutetun auton perässä merkin. Hän ei kiinnittänyt tähän silloin mitään erityistä huomiota, mutta vaikka tarra auton rekisterikilven vieressä oli tehty selvästi eri tavalla kuin hissin oveen raapustettu viivapiirros, oli kyse epäilemättä samasta mystillisestä symbolista! Aimo paloi halusta kääntyä ja katsoa muistiko hän oikein toisessakin hississä olevan vastaavanlaisen merkin. Sitä hän ei kuitenkaan tohtinut tehdä, sillä hän tunsi naapurin katseen yhä polttavan selkäänsä. Käytävän ovi sulkeutui lukon kieltä sormin sisään painamalla lähes äänettömästi ja Aimo seisoi hetken pimeässä, ääneti, niin että silmät ehtivät tottua niukkaan valoon. Nurkan takaa kurkistamalla hissin luona ei näkynyt enää ketään. Aimo tilasi hissin sekä ylös että alas, jotta molemmat korit saapuisivat varmasti. Liukuovien auetessa Aimo harppasi toisen hissiin ja tutki tarkasti sen seinää taskulampulla valaisten. Painikkeiden vierestä löytyi sama kummallinen merkki ja vieläpä samasta paikasta kuin toisessakin hississä!

Jokin oli kuitenkin toisin, raapustus peittyi osittain maalauksen yhteydessä siirretyn asuntoluettelokyltin taakse? Aimo värähti: merkki oli siis kaiverrettu tuoreeseen maaliin jo remontin aikana! Vielä omituisemmalta tuntui se, että oli kuin jokin voima olisi pakottanut Aimon kurkistamaan mitä muuta kyltin takaa löytyisi…

Aimo lähetti hissin ylöspäin ja pysäytti sen kerrosten väliin stop-nappulaa painamalla. Asuinkerroksia ja huoneistonumeroita parittavan kyltin ruuvit irtosivat vapisevin käsin esiinkaivetulla taskuveitsellä. Sen takaa ei paljastunut kuitenkaan muuta kuin kiiltävä maalipinta. Aimo oli sekä pettynyt että huojentunut, vaikka tämä kummallinen, polttava tunne vaivasi häntä yhä. Taskulamppua lähes seinän suuntaiseksi kääntämällä alkoi kuitenkin hitaasti piirtyä esiin jotakin… Oli kuin tekstiä olisi ensin koitettu ensin hioa pois ja sitten kyltti olisi siirretty varmuudeksi peittämään umpeen maalatut kirjaimet. Ja silti Aimo saattoi nyt erottaa lyhyen tekstin:

“Näin ne katolla, enkä pysty käsittämään sitä!”

Viimeisen sanan kohdalla muuten selvästi sievä ja säntillinen käsiala oli muuttunut melkein käsittämättömäksi koukeroksi. Mitä tämä saattoi tarkoittaa ja kuka sen oli kirjoittanut? Miksi nämä sanat oli pyritty niin visusti peittämään muiden silmiltä? Nyt tämä kummallinen pakottava tunne tuntui kehottavan häntä ylös, katolle!

Talon katolle pääsemiseksi hississä ei ollut painonappulaa. Sauna- ja pyykinkuivauskerrokseen pääsemiseksi vaadittiin asunnon avain. Aimo oli kuullut joidenkin asukkaiden valittavan sitä, että avaimet eivät toimineet enää iltayhdeksän jälkeen. Alkuillan saunavuorot olikin varattu alempien kerrosten asukkaille, loppuillasta sinne sai vuoroja vain kymmenennen tai sitä ylempien kerrosten asukkaat. Hänen saunavuoronsa oli vasta puoli kymmeneltä, joten ehkä avain toimisi nytkin…

Aimo työnsi varovasti alaoven avaimensa hissin seinään sijoitettuun lukkopesään ja käänsi sitä henkeään pidätellen. Hissi nytkähti liikkeelle ja Aimo sammutti taskulamppunsa. Liukuovi aukeni hiljaa saunaosastolla ja Aimo astui varovasti käytävään. Seistyään hetken hämärässä hänestä tuntui kuin kylmä- ja tuuletuslaitteiden moottorit olisivat käyneet tavallista äänekkäämmin. Aimo hiipi hitaasti tuuletustasanteelle varoen kolistamasta sen ovea. Sieltä hän voisi koittaa kurkistaa katolle, vaikka parvekkeen avoin seinä olikin peitetty vankalla teräskalteristolla. Yllätyksekseen hän huomasi kuitenkin tasanteen kalteriseinän huoltoveräjän olevan avoin! (Ja huoltoyhtiöstä kun oli sanottu sen avaimen kadonneen jo aikoja sitten, silti se komeili nyt avoimessa lukossa?)

Täynnä jännitystä Aimo kumartui avoimesta kalteriovesta kattoa peittävälle soralle ja hiipi hiljaa kohti sitä katon nurkkaa, johon ei auennut näkymää mistään saunaosaston ikkunasta. Hiljaa hengittäen hänen onnistui ensin nähdä kylmäsäilytystiloja jäähdyttävän koneiston konehuoneen ovi avoimena. Vain vaivoin Aimo pystyi pidättelemään huutoansa kun raottuvien pilvien välistä valaiseva kuu paljasti siellä—nähtävästi tarkoituksella rakennetussa erillisessä kylmätilassa—suuren keon meren eläviä sekä nuoren naisen jäätyneen ruumiin!

Aimo seisoi kauhun jähmettämänä katolla, saunakompleksin nurkan takana, katse naulittuna hieman kauempana avoimen sorakaton reunalla olevan konehuoneen oveen. Aika-ajoin kuu kurkisti pilvien välistä ja hän sai nähdä uudelleen tuon avoimen oven raosta paljastuvan järkeä pilkkaavan näyn.

Havahtuessaan viimein siipien suhinaan Aimo tajusi, ettei osannut lainkaan sanoa miten pitkään oli seissyt naulittuna. Jostakin pimeydestä katolle laskeutui kookas lokki. Nyt Aimo kykeni jälleen liikkumaan, mutta hän ei halunnut vetää lokin huomiota puoleensa. Lokki harppoi katon soralla pienen ympyrän ja asteli sitten sumeilematta jäähdytyskonehuoneeseen. Kookas lintu nokkaisi ihmisruumista muutaman kerran ja hotkaisi reidestä irrottamansa lihanpalan. Tämän jälkeen lokki kääntyi kala- ja äyriäiskasan puoleen ja mässäili meren antimilla.

Lokin syödessä herkkuja kalakasasta Aimo huomasi katolle laskeutuvan toisen ja kolmannenkin lokin. Nämä seurasivat ensimmäisen mallia ja marssivat kylmäkonehuoneeseen nokkien ensin ruumista ja käyden sitten meren elävien kimppuun. Pian lokkeja laskeutui enemmän ja enemmän. Taivaalta tuntui saapuvan kokonainen lokkien virta ja ne kaikki marssivat kylmähuoneen herkkujen kimppuun.

Nyt Aimo näki ensimmäisenä laskeutuneen kookkaan lokin hoippuvan takaisin katon soralle. Se oli ahtanut itsensä ilmeisen täyteen ja levättyään muutaman askeleen ajan se alkoi kävellä rytmikkäästi huojuen ympyrää. Sen seuraan liittyi kohta muutama muukin ateriansa päättänyt lokki. Niiden liikehdintä vaikutti kuin riivatulta tanssilta.

Seuraava näky sai Aimon kuitenkin pelkäävän järkensä puolesta. Kuin kaikkea inhimillisyyttä pilkaten lokit alkoivat hitaasti vavahdellen muuttua. Paisua iljettävästi kunnes saavuttivat yllättäen ihmisen hahmon ja kävivät alastomina, hikisinä ja voipuneina raskaasti hengittäen makaamaan katon terävälle soralle. Aimo tunnisti joukosta tutut kasvot: hallituksen puheenjohtaja, äkäinen muka kalakukkoa valmistava rouva, roskiksia seulova kaljupää… Hän näki koko taloyhtiön hallituksen muuttuvan vaivalloisesti lokeista ihmishahmoon ja lisäksi muuttujien joukossa oli monia, monia tuntemattomia henkilöitä.

Pian sorakatto oli täynnä raskaasti hengittäviä, voipuneita, alastomia ihmishahmoja. Hahmoja, sillä Aimo ei ollut varma olivatko nämä iljetykset alun perin lintuja vai ihmisiä. Muuntuminen näkyi kuitenkin vaativan paljon energiaa. Suuret määrät ruokaa, ihmislihaa ja vaivalloisen rituaalin. Ehkä muutos toiseen suuntaan sujui nopeammin (oliko silloin syötävä vain kalaa vai samoja aineita toisessa järjestyksessä?), tai kenties muodonmuutoksen voisi suorittaa hetkessä, mutta se vaatisi verona vielä pidemmän levon ja suuremman määrän ruokaa? Tämä selittäisi monia kummallisia sattumuksia taloyhtiön alueella—jos tapahtuma vain muuten olisi mitenkään terveellä järjellä selitettävissä!

Aimo liikahti. Otti askeleen eteenpäin. Voipuneet hahmot eivät jaksaneet kiinnittää häneen huomiota. Hän ei missään nimessä halunnut näiden vastenmielisten ihmisten pääsevän taloon sisälle. Ajatukset yhä kauhusta ja järkytyksestä sumeana Aimo otti avaimen tuuletusparvekkeen kalteriveräjän lukosta, paiskasi tuon huolto-oven kiinni ja heitti avaimen raivoisasti alas katolta. Pieni tuulenvire selvitti Aimon pään ja hän tajusi tehneensä virheen: lukittuna katolle noiden ihmislihaan mieltyneiden epäsikiöiden kanssa!

Katolla lepäävä massa lokeista ihmishahmoon muuntuneita olentoja alkoi virota hiljakseen. Jostakin kurkusta pääsi ilmoille hämmentävä raakunta. Paljon hiljaisempi kuin ne epäinhimillset kiljahdukset joita Aimo oli kuullut aiemmin makuuhuoneen ikkunansa läpi. Huutoon ei vastattu. Kenties kaikki siivekkäät muodonmuuttajat makasivat jo katolla, tai sitten hiljaisen kiljahduksen kantamalla ei lentänyt ainoakaan iljettävä lokki. (Aimo mietti kyseessä olevan kenties jonkin syksyä edeltävän rituaalin, johon osallistui koko populaatio. Aiemminhan vartioon oli jätetty aina useampi … yksilö.)

Varovaisin askelin Aimo lähti harppomaan katon halki. Sora rasahteli hänen kenkiensä alla aina kun alastomien raajojen välistä löytyi jalansija. Muutama käsi yritti kömpelösti estää etenemisen lahkeeseen tarttumalla, mutta pienellä ravistamisella väsyneiden kourien ote kirposi helposti. Pian Aimo ei enää saattanut kasoa alas vaan joutui tunnustelemaan sopivaa jalansijaa maahan vilkuilematta.

Kurkistaessaan jäähdytyskonehuoneen ovesta Aimo tunsi olonsa jo liian turraksi kauhistuakseen näkemästään ja haistamastaan (voimakas kalan tuoksu oli alkanut kuvottaa Aimoa jo viikkoja sitten lokkien kantaessaan ainaisia herkkuja nokassaan). Kalakasan vierellä, oven sisäpuolella oli valtava röykkiö vaatteita. Siististi laskostettuna pinoihin ja kunkin pinon viereen oli aseteltu vaatteisiin enemmän tai vähemmän sopiva kenkäpari. Siistejä vaatepinoja oli helppo napata sylillinen. Aimo kantoi niitä useamman matkan katon reunalle ja heitti laskostetut tekstiilit tyhjyyteen. Hän ei enää vaivautunut väistämään katolla lepääjiä vaan asteli tasapainoillen näiden päällä. Pino vaatteita toisensa jälkeen hajosi ensin laskoksistaan ja sitten leijui tuulen riepottelemana pimeyteen, ilmestyen uudelleen näkyviin pihan laatoitukselle lamppujen polkuja valaisevien lamppujen loisteeseen.

Yllättäen Aimo havahtui siihen miten joku seisoi hänen takanaan. Laiha kaljuuntuva 14. kerroksen asukki asteli katon halki ilkosen alastomana Aimoa kohti, selvästi väsynein ja haparoivin askelin, tuttu hymy ja tyhjä katse kasvoillaan. Kaljuuntuva mies otti muutaman pidemmän harppauksen ja oli yllättäen Aimon edessä, tarttui tätä molemmilla käsillään kaulasta ja painoi kurkunpäätä. Väsyneenäkin tämän sormet tuntuivat vahvoilta kuin teräs. Tukahtunut hengitys toi Aimon mieleen häntä piinanneet painajaiset. Tarvittiin useampi tukevan taskulampun heilautus, jotta peukalot hellittivät otteensa kurkusta.

Aimo ryntäsi miehen kumoon, mutta kaatui samalla itsekin. Shakkimestari oli tarttunut häntä jalasta. Samalla kun Aimo koitti vimmatusti ravistella jalkaansa irti tunsi hän useamman haparoivan käden etsiä kohtaa johon tarttua. Kenkänsä hyljäten hän juoksi kylmäkonehuoneen ovelle, tempaisi sen kiinni ja katkaisi ovessa olevan avaimen lukkoon raivokkaalla taskulampun iskulla. Nyt nämä kaikkea logiikkaa pilkkaavat hirviöt eivät toivottavasti kykenisi väsyneinä ja vailla ihmislihaa muuttamaan muotoaan ja katoamaan paikalta.

Useampi hahmo oli jo noussut seisomaan ja näiden seasta erottuvien ennen niin tuttujen kasvojen piirteet olivat muuttuneet Aimolle niin kovin tuntemattomiksi. Välillä pilvien takaa pilkistävä kuun valo paljasti punaisena kiiluvat silmät ja hän tajusi olevansa itse ruokalistalla.

Pitäisikö juosta ja hypätä? Kammotukset jäisivät katon vangeiksi ainakin siksi kunnes joku niiden inhoista lajitovereista (?) saapuisi vapauttamaan ne. Vai oliko jokin muu mahdollisuus? Aimo pakeni kulman taakse ja äkkäsi tutun luukun. Roskakuilu vei siis ylös asti ja sen kautta pudottautuminen saattaisi olla turvallisempaa. Painonapin sijaan luukussa oli avaimenreikä, mutta onneksi lukko oli auki ja luukku raollaan. Sitä oli käytetty selvästi syömäkelvottomien ruumiinosien ja kalanraatojen hävittämiseen (miksi muuten nykyaikana roskakuilu olisikaan käytössä ja miksi sen tukkeutumisesta tuli juhannuksen tienoilla niin kuvottava haju?)

Aimon onneksi kuilun suuaukko oli täällä hieman avoimemoi kuin rapussa ja hän kurottautui kasvonsa soraan raapien sen mustaan nieluun jalat edellä. Sormensa murtaen hän yritti vetää luukun kiinni perässään syöksyessään pimeyteen. Limaisista seinistä ei tahtonut saada minkäänlaista otetta. Kolhuisen ja kieppuvan putoamisen seassa Aimon ainoa toive oli että kuilun pohjalla oleva säiliö olisi täynnä mahdollisimman pehmeitä roskapusseja.

Aimo raotti silmiään ja huomasi olevansa sairaalassa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä miten paljon aikaa oli kulunut siitä kun hän pudottautui kuolemaa uhmaten roskakuiluun. Raittiissa avoimesta ikkunasta virtaavassa ilmassa ei ollut muistoakaan katon ja roskakuilun sietämättömästä löyhkästä. Hän sai silmänsä vaivoin auki ja näki Riinan istuvan sänkynsä vieressä.

Tämä kertoi hävenneensä käytöstään kohtalokkaana iltana Aimon luona ja kääntyneensä takaisin kotimatkallaan. Kun Riina ei ollut tavoittanut Aimoa asunnoltaan hän oli huolestunut. Kierteli rappua ja taloa päätyen lopulta ala-aulaa odottamaan josko Aimo olisi ollut lenkillä lokkeja välttelemässä. Kun varhain aamulla koiraa ulkoiluttava rouva valitti sisälle palatessaan äänekkäästi pihalle yön aikana heitetyistä vaatteista tajusi Riina jonkin olevan pielessä ja soitti poliisit.

Lainvalvojilla olisi varmasti paljon kysyttävää Aimolta, joka löytyi lopulta roskakuilun jätesäiliöstä hädin tuskin hengissä. Katolle lukittuna poliisit olivat löytäneet lauman sekavasti ja aggressiivisesti käyttäytyviä alastomia ihmisiä, joista monilla oli puremahaavoja (ilmeisesti nämä olivat kääntyneet toistensa kimppuun koittaessaan epätoivoisesti paikata energian vajettaan, päätteli Aimo). Ihmisjoukkoa rauhoittamaan ja kuljettamaan oli tarvittu useita lääkäriyksiköitä sekä mellakkapidätyksissä käytetty linja-auto. Eniten poliisia oli ihmetyttänyt se, miten mielisairaalaan väliaikaisesti säilytettävässä joukkiossa oli ollut talon asukkaiksi tunnistettujen lisäksi myös paljon muita, merkkihenkilöitä ja jopa kaupunginvaltuutettuja!

Riikka koitti tentata Aimoa yön tapahtumista, mutta tämän oli hyvin vaikea keskittyä kertomaan koettelemuksistaan. Avoimen ikkunan ulkopuolella heitä näet tarkkaili kookas harmaalokki.

LOPPU